Blogiteksti 4
Kvartetto koreografisena kudelmana
Kuva: Jan Molander
Itsenäisesti yhdessä
Tässä kohtaa prosessia, kun ensi-ilta lähestyy, yritän pohtia ja löytää sanallisia muotoja koreografiselle ajattelulle tämän esityksen tiimoilla. Mitä tässä oikeastaan olla tekemässä? Millainen koreografinen tapahtuma Kvartetto teoksena on?
Aloitimme työskentelyn puolisen vuotta sitten. En tehnyt juuri minkäänlaista ennakkosuunnittelua prosessin suhteen. Olin kirjoittanut apurahahakemuksia menneen vuoden mittaan, joiden lomassa muotoutui työsuunnitelma, johon olin muotoillut joitakin lähtökohtia työskentelyllemme. Keskeisin lähtökohta oli yhdessä liikkuminen, vuorovaikutus, suhteisuus - se että ihmisen, kuten muidenkin olioiden, olemassa olo on erilaisissa suhteissa tapahtuvaa kanssaolemista. Aiemmat pienet koreografiat, joita olin esiintyjien kanssa aiemmissa kohtaamisissamme tanssikurssien päätteeksi tehneet, olivat aina perustuneet musiikille ja omille koreografioille / vapaalle improvisaatiolle. Myös muut esitykset, joita olen nähnyt muiden kehitysvammaisiksi määriteltyjen kanssa tehdyn, ovat pohjautuneet omille sooloille oman lempimusiikin tahdissa. Oman musiikkivalinnan mukaan tanssiminen näyttämöllä, on luonteva valinta teoksen sisällöksi, jonka varaan esimerkiksi Jérome Belin ja Theater HORAn Disabled theatre (2012) rakentuu. Soolossa katse kohdistuu erityiseen yksilöön, jota on historiassa katsottu väheksyen, inhoten, peläten ja vähintään toiseuttaen tai jonka katseet ovat täysin sivuuttaneet, jättäneet huomiotta, tehneet näkymättömäksi.
Kehitysvammaiseksi nimetyltä yksilöltä on historiassa evätty mahdollisuus työhön, toimintaan, subjektiviteettiin. Näyttämöllä soolona esiintyvä yksilö, joka venyttää käsitystämme esiintyjästä, esillä olijasta ja esikokijasta, jonka kaltaisena esiintyjän monitasoisen roolin voi esimerkiksi ymmärtää, ottaa haltuun oman toimijuutensa, oman ruumiinsa ja olemisensa yhteiskunnallisena, biologisena ja hengellisenä olentona. Katsoja tulee tietoiseksi omassa katseessaan ilmenevistä kulttuurisista vallan rakenteista sekä ennakkoluulojen ja eettisten kysymysten kirjosta, joita kehitysvammaiseksi määritelty esiintyjä näyttämöllä herättää. Yksin tanssiva vammainen näyttäytyy emansipatorisessa valossa, katsojan tulkinnasta riippuen rohkeana selviytyjänä tai koreografin epätietoisena uhrina. Tärkeitä kysymyksiä, jotka ravistavat ajatteluamme.
Nyt elämme aikaa, jossa ilmastonmuutos, ekokriisit, kuudes massasukupuutto, pakolaistulvat, kasvava eriarvoisuus ihmisten välillä ja äärioikeistolainen ilmapiiri heiluttavat voimalla rakentamaamme ihmiskeskeistä maailmankuvaa. Olemme luoneet vapaan kapitalistisen globaalin järjestelmän, jossa nopeat syövät hitaat. Olemme perustelleet valkoisenmiehenkeskeisen eli ihmiskeskeisen elämäntyylimme erilaisten tarinoiden kautta, kuten luonnonvalinnalla ja jumalalla. Tarinoilla, jotka ylläpitävät käsitystä ja todellisuutta voimakkaan maskuliinisen yksinselviytyjän ”luonnollisuudesta”. Olemme sivuuttaneet yhteistyön, yhteistoiminnan, sosiaalisuuden, huolehtimisen ja vastavuoroisuuden evoluution. Onneksi myös tiedemaailmassa on nykyään tilaa tutkimukselle ja tarinoille hoivan ja ystävyyden ja avunannon keskeisestä roolista eläinten ja kasvienkin toiminnassa ja selviytymisessä. Olemisemme ja toimimisemme maailmassa on jatkuvaa vuorovaikutusten virtaa. Me annamme ja saamme apua toisilta ihmisiltä, me hengitämme yhdessä kasvien kanssa, me olemme kehittäneet maanviljelyn yhdessä kumppanilajiemme hevosten, lampaiden, lehmien ja koirien kanssa. Me toimimme jatkuvasti yhdessä erilaisten koneiden ja teknologioiden kanssa. Kehomme rajat määrittyvät uudessa teknologiassa täysin uudelleen.
Tällaista näkökulmaa ihmisyydestä voi kutsua posthumanistiseksi ihmiskuvaksi. Subjekti ei toimi tyhjiössä tai maailmassa, joka on hänelle erilaisten objektien varantona vaan maailman osana, suhteissa muihin toimijoihin. Tällaisesta suhteisessa maailmassa toimijasta voi esimerkiksi käyttää nimitystä relationaalinen subjekti, kuten posthumanistisen filosofian keskeinen hahmo Rosi Braidotti ehdottaa.
Perättäisistä sooloista rakentuva teosmuoto ei istu ajatukseen relationaalisesta subjektista ja Kvartetossa olemmekin etsineet vuorovaikutuksessa esiin tulevaa toimijuutta. Olemme harjoitelleet yhdessä liikkumista, koskettamista ja kosketetuksi tulemista, toiseen vaikuttamista ja toisesta vaikuttumista. Luultavasti me annamme tuen tarpeen olla läsnä esityksessä lavalla olevan assistentin muodossa. Miksi jatkaa yksinselviytymisen ihannetta, kun juuri erilaiset ja monenlaiset hahmottamisen tavat ja mahdollinen tuen tarve esityksen aikana, avaa mahdollisuuden suhteisuuden esillä ololle tässä esityksessä? On vaikea olla lähtemättä ajatukseen esityksen ihanteesta, jossa kaikki esiintyjät suhtautuvat esityskontekstiin samalla tavalla ja muistavat lähes tunnin liike-ja toimintamateriaalia sekä kehollisia ohjeita oikeassa järjestyksessä. Meidän täytyy olla tarkkana ettemme tule ylläpitäneeksi esiintyjänormia, jota kohti jokaisen normin ulkopuolelle jäävän tulisi tavoitella. Samalla tuntuu tärkeältä ja eettisesti oikealta tuoda esiintyjät esiin itsenäisinä aikuisina toimijoina, joina heitä ei yhteiskuntamme rakenteissa nähdä. Ajattelen yksilöllisen toimijuuden/ itseohjautuvuuden ja toisaalta suhteissa toimimisen/ yhdessä olemisen/ tuen äärellä olemisen muodostavan esitykseen jännitteisen janan, jonka välillä seilaamme. Myös tunteet, joita näiden vastavoimien välillä liikkuminen aiheuttaa ovat voimakkaasti läsnä esityksessä. Kaipaus, läheisyys, ihmettely ja esillä olemisen voima ovat esiintyjien persoonallisia vastineita yhteisen prosessimme aikana syntyneille toiminnoille ja kysymyksille.
Me pyrimme orkestroimaan kvarteton, joka soittaa yhteen ja antaa myös tilaa omille hetkille. Meillä on sooloja ja omia musiikkivalintoja, mutta pyrimme näyttämään suhteissa olemisen, emme niinkään keskity voimaantumisen esittämiseen, vaikka emme kiellä sen läsnäoloakaan. Myös aiemmin esittämäni kysymykset katseesta ja emansipaatiosta ovat läsnä, vaikka eivät koreografisen tahdon keskiössä tai tyhjän yksinäisen näyttämön kuvana. Teoksen koreografia rakentuu tilalle ja tilanteelle, jossa ollaan yhdessä. Välillä tanssitaan ja oleillaan yhdessä, välillä soolona. Kaikki esiintyjät ovat koko ajan näyttämöllä joko todistaen läsnäolollaan ja katsellaan toisten tekemistä tai toisen tanssiman kohtauksen valo- tai äänitilanteeseen vaikuttaen.
Rytmisesti ja dramaturgisesti keskeinen kysymys teoksessa on sujuvuuden ja töksähdyksen ja toisaalta virtauksen ja tauon suhde. Samalla toimijuuteen liittyvien vastavoimien janalla, joskin hiukan omana sävynään, kulkee tämä esityksen rytmiin ja soljuvuuteen liittyvä kysymys. Miksi pyrkiä sujuvuuden illuusioon katsojan aisteja ajatellen, jos todellisuus välillä on hidasta, katkonaista ja töksähtävää, tylsääkin? Normaalista keskiöstä poikkeava tapa hahmottaa, aistia ja reagoida maailmaan avaa normaaliin keskiöönkin kuuluvalle katsojalle mahdollisuuden haastaa omaa havaintorytmiään ja oletustaan esityksen sujuvuudesta. Tanssitaiteen teoriassa on haastettu jatkuvan liikkeen kysymystä jo vuosikymmeniä. Liikkeen ja vauhdin voidaan nähdä kietoutuvan yhteen modernin aikakauden kanssa. Kapitalistinen elämänrytmi on jatkuvaa liikkeessä olemista eikä tämä yhteiskuntajärjestelmä tunnu hyväksyvän taukoa, lepoa, tylsyyttä tai tyhjyyttä osaksi elämää. Normaalista keskiöstä poikkeava elämäntilanne; vamma, sairastuminen, masennus, pakottavat pysähdykseen ja rikkovat kapitalistisen pyörteen, jonka sisään meidät kaikki on imaistu. Ekologiset kriisit, voimistuvat luonnonilmiöt ja hupenevat resurssit, säveltävät kapitalistisen sinfoniamme uudelleen ja pakottavat pysähdyksiin. Koreografian taiteessa minulle on äärimmäisen tärkeää tarkastella teoksen rytmiä ja flowta, liikkeen virtausta suhteessa yhteiskuntamme ehdottamaan vauhdin hurmaan. Jatkuvasti kiihtynyt vauhti läpäisee työn kulttuurin, kulutuksen, viihtymisen ja harrastamisen kulttuurit sekä kaiken visuaalisen tarjonnan, joka lähestyy meitä hyökyaallon lailla kaikista laitteista, joihin olemme kytköksissä. Minulle on tärkeää haastaa totuttua rytmiä ja antaa aisteille aikaa havainnoida yksityiskohtia ja mielelle aikaa tylsistyä, antautua ja matkustaa teoksen avaamiin kehollisiin maisemiin ja katsojan omaan kehoon. Koreografina pyrin kätilöimään syntymässä olevaa teostamme yhdessä muiden esityksen suunnittelijoiden kanssa sekä havainnon muodostumisen, rytmin että kysymystemme ja työryhmämme todellisuuden kannalta oikealta tuntuvalla tavalla.
Vai sittenkin trio?
Tammikuun alun harjoitusjakson päätteeksi, työryhmämme muuttui. Koko prosessimme ajan olemme yrittäneet selvittää ja toisaalta hyväksyä ryhmädynaamisia haasteita, joita kokoonpanomme on yhteentulemisessaan kohdannut. Ensi-illan lähestyessä esiintyjien keskinäiset suhteet ajautuivat pattitilanteeseen, jossa koin yhden esiintyjän jäävän altavastaajaksi. Hänelle keskittymisen, harjoituksissa olemisen sekä esityksen toistamisen haasteet ja jo vuosia olemassa ollut yhteensopimattomuus toisen esiintyjän kanssa, aiheuttivat lopulta liian suurta epämukavuutta hänelle itselleen sekä koko työryhmälle. Päädyimme ratkaisuun, että hän keskittyy kouluun ja muihin harrastuksiin ja jää tässä kohtaa pois tästä prosessista.
Muutos tuntui itsestäni todella surulliselta. Samalla väistämättömältä, jotta pystymme nauttia jäljellä olevasta työskentelystä ja saamaan esityksemme valmiiksi. Muutos aiheuttaa kysymyksiä teoksen nimen ja esiintyjämäärän suhteesta. Voiko esityksen nimi olla Kvartetto vai tulisiko se muuttaa trioksi? Voiko äänisuunnittelija olla näyttämöllä yksi neljästä, samalla toimien avustajana tarvittavissa tilanteissa? Tämä muuttaa esityksen ”perusväitettä” kvarteton kokoonpanosta, ryhmä olisi nyt integroitunut. Tällainen esiintyjäkokoonpanon muutos voi olla raikas ja kiinnostava tai toisaalta epäselkeyttää teoksen lähtökohtaa. Entä jos poisjääneen esiintyjän tuoli ja rekvisiittaa jätettäisiin näyttämölle. Millaisia kysymyksiä poissaolosta tällainen kuva nostaisi esiin? Mitä tämä suunta tarkottaisi esityksen kokonaisuuden kannalta, veisikö se sitä väärään suuntaan ja tunnelmaan vai nostaisiko koko teoksen aivan uudelle tasolle?
En tiedä, koska näyttämöä ei voi kuvitella. Jää kokeiltavaksi ja nähtäväksi viimeisen harjoitusperiodimme aikana.
Helsingissä 10.1.2019
Kati Raatikainen
Kvartetto teoksen koollekutsuja ja koreografi
