Blogiteksti 3
Vammaisuus sosiaalisena ilmiönä - ajatuksia työmme kontekstista
Työn rakenne
Teos alkaa elää ajatuksissani ja tämän teoksen ympärille kietoutuva politiikka alkaa esiintyä kysymyksinä toimintamallien suhteen. Hain teokselle apurahaa Koneen säätiöltä ja hakemusta täyttäessäni tulin vastakkain yhteiskunnan kapean ”normaalin” kanssa. Voiko erityistä tukea tarvitseva henkilö olla taiteilija yhteiskunnallisissa rakenteissa? Kun kaavakkeeseen pitäisi kirjoittaa nimen lisäksi sähköpostiosoite, ammatti ja koulutus, tulee tietoiseksi kuinka rajoitettua on eri tavalla aistivan ja toimivan henkilön osallisuus yhteiskunnassa. Koulutus on jäänyt peruskoulutasolle, ammattia ei ole, sähköpostin käyttö ei välttämättä ole mahdollista. Apurahojen suhteen minulla oli taannoin hankaluuksia myös Romanian romanin kanssa työskennellessäni. Ei hänelläkään ole ammattia, koulutusta, saatikka osoitetta tai välttämättä edes henkilötunnusta. Taiteen rakenteet yhteiskuntamme osana on rakennettu normaalille keskiverto ihmiselle. Kaukaa historiasta saakka jatkunut toiseuttamisen projekti on yhä täysissä voimissaan. Kerjäämisellä työnsä hankkiva, vammainen ja erityisesti kehitysvammainen tai esimerkiksi pakolainen eivät sisälly normaalin keskivertoon ja näin ollen jäävät järjestelmämme ulkopuolelle eri tavoin. Listaa ns. toisista voisi varmasti jatkaa loputtomiin, esimerkiksi sukupuolen moninaisuuteen tai eläimiin liittyen, jotka omassa elämänkatsomuksessani nykytieteeseen ja omaan kokemukseeni vedoten ymmärrän kanssamme tasavertaisiksi arvossaan.
Kvarteton tanssijoista juuri kukaan alle 50-vuotiaista tanssijoista ei halua tulla kutsutuksi eläkeläisenä, joka heidän virallinen yhteiskunnallinen tittelinsä on. Kehitysvammaisen työllistyminen on lähinnä tuettua työtä, josta saatu palkka ei millään tavalla vastaa keskiverto palkkaa samasta työstä. Kapitalismin synnyn myötä 1700- luvulta alkaen tehokkuus ja nopeus ovat olleet keskeisiä työn prinsiippejä. Vammaisen on mahdotonta joko fyysisten tai älykkyyteen liittyvien erityisyyksiensä takia olla ajallisesti yhtä tuottava kuin normaalin keskiverto työntekijän. Työ ja siitä palkan saaminen on suorassa yhteydessä osallisuuden ja oman identiteetin kokemiseen. Se, että ei ole mahdollista tehdä uraa ja sitoutua työhön siitä palkkaa saaden, on yhteisön toimesta ulossulkevaa syrjintää.
Yksi tämän projektin tavoitteista on tehdä tanssitaiteesta työtä ja saada siitä palkkaa. Tähän mennessä apurahapakettimme on niin pieni, että en pääse tavoitteeseeni maksaa kaikille tasavertaisesti. Ammattitaiteilijoilla on itsensä ja perheensä elätettävänään pienillä sieltä täältä koostuvilla summilla, kun taas tämän teoksen tanssijoilla palkka ei suoraan kohdistu elämisestä aiheutuviin kuluihin. Siitä syystä palkkiot jakautuvat suhteutettuna tähän.
Taide työnä
Monelle eri tavoin aistivalle ja maailmaa asuttavalle henkilölle taide on tärkeä itseilmaisun ja maailman hahmottamisen kanava. Osalle erilaisia ilmaisun muotoja tarjoava koulutus on saavutettavaa, mutta maanlaajuisesti mahdollisuudet vaihtelevat varmasti suuresti. Myös kehitysvammaisen sosioekonominen tausta vaikuttaa mahdollisuuksiin, kuten kaikilla. Jos perheessä ei tueta luovaa ilmaisua eikä viedä vammaista taiteen pariin, kokemukset jäävät saavuttamatta. Kokkolan seudulla toimivan Keski-Pohjanmaan kansanopiston Taidevirtasten ryhmä on loistava esimerkki merkityksellisestä toiminnasta. Vuoden mittainen linja jää kuitenkin vuoden mittaiseksi mukavaksi tekemiseksi, jonka voi toistaa vaikka 10 vuotta peräkkäin, mutta mitä sitten? Mielestäni ammattiin tähtäävää taidekoulutusta tulisi tarjota erityistä tukea tarvitseville ja etsiä tapoja joilla monenlaiset ihmiset voisivat työllistyä taiteilijana esimerkiksi osana erilaisia instituutioita. Nyt jo olemassa olevia tuetun työn ympäristöjä ovat esimerkiksi päiväkodit ja palvelutalot, joissa eri tavoin aistivat ja hahmottavat henkilöt pystyisivät toimimaan eri alojen taiteilijoina. Olisi myös mahdollista perustaa ammattimaisia integroidun tanssin tai esittävän taiteen ryhmiä, joissa vammaiset ja vammattomat treenaisivat yhdessä säännöllisesti ja tuottaisivat erilaisia projekteja. Helsingissä toimiva Kaaos company toimiikin tähän tapaan, mutta liian pienellä taloudellisella tuella toiminnan kasvattamiseen ja vakiinnuttamiseen esimerkiksi täysipäiväisen tuottajan avulla.
Toiseuden sosiaalinen ulottuvuus
Kirjassaan Vammaisuus - johdatus historiaan, teoriaan ja etiikkaan vammaisuuden tutkija Simo Vehmas erottaa vammaisuuden kolmeen näkökulmaan; lääketieteelliseen, pedagogiseen sekä sosiaaliseen. Kahdessa ensimmäisessä tullaan usein nähneeksi normaali ja/tai terve ihanne, joita kohti kaikkia yhteiskuntamme jäseniä pyritään kuntouttamaan. Mutta jos tarkastelemme vammaisuutta sosiaalisena ilmiönä, voimme tulla tietoisiksi siitä kuinka vammaisuus itse asiassa asuttaa koko yhteisöä, ei vain vammaista itseään. Vammaisuus käsitteenä viittaa jonkinasteiseen toimintakyvyn puutteeseen, johon myös esimerkiksi viittaa sana tunnevammainen. Laaja käsite vammaisuus on otettu käyttöön 1900-luvulla. Samoihin aikoihin lääketieteen kehityttyä vammaisuus alettiin nähdä yksilön henkilökohtaisena tragediana, jota on siitä lähtien yritetty erilaisten ammatti-ihmisten toimesta lieventää. Ennen viime vuosisatoja vamman ajateltiin liittyvän jumalten tai pahan kostoon perheen tai ihmisen vääristä toimista elämässä tai aiemmissa
elämissä. 1970-80 luvuilla syntynyt sosiaalinen vammaistutkimus on sitä vastoin alkanut tutkia vammaisuutta yhteiskunnan toiminnan kannalta yksilön korjaamisen sijaan. Siinä ei kielletä vammaa, mutta pyritään tutkimaan ja muuttamaan niitä mekanismeja, jotka vaikeuttavat vammaisen osallisuutta yhteiskunnassa.
Teoksemme tekemisen myötä olen alkanut pohtia keskeistä kysymystä ryhmän muodostuksesta. Miksi olen halunnut tehdä teoksen, jonka esiintyjät ovat kaikki kehitysvammaisia? Motiivinani on luultavasti alussa ollut tuoda esiin kysymyksiä vammaisuuden yhteiskunnallisesta ulottuvuudesta
mahtavien tyyppien kanssa yhdessä tekemisen ja tanssin tekemiseen liittyvien työkalujen jakamisen ohella. Olisin kuitenkin voinut kutsua esiintyjiksi myös ei-vammaisia, jolloin olisimme ehkä radikaalimmin lähestyneet uudenlaista vähäisempien erojen yhteisöä. Valintani oli taannoin tämä. Nyt keskeistä on millaisen katseen kautta neljää kehitysvammaista tanssijaa katsotaan tanssitaiteen näyttämöllä. Voinko koreografina ohjata (tarpeeksi) katsojan katsetta ja tulkintaa, ja kuinka paljon olen siitä vastuussa? Millä tavalla esitys esittää esiintyjien olemassa olon, kun se luonteensa vuoksi niin toimii, esittää? Pyrkimykseni on sekä pedagogisena että taiteellis yhteiskunnallisena ulottuvuutena lisätä tanssijoiden toimijuutta, rohkeutta tehdä omia valintoja liikeimprovisaation kautta suhteessa esitystilaan ja toisiinsa. Pyrkimykseeni sisältyy oletus, että ihmiselle on hyväksi toimijuuden ja vaikuttamisen kokemus niin mielen kuin ruumiin terveyden kannalta että elämän mielekkyyden ja tarkoituksenmukaisena kokemisen kannalta. Mutta missä kohtaa toiminnallisten mahdollisuuksien laajentamisen projekti kääntyy korjaavaksi ja parantavaksi operaatioksi? Onko eettisesti oikeampaa jättää kunkin oleminen sellaisuuteensa esimerkiksi esityksen kontekstissa vai onko uuden oppiminen ihmisarvon kannalta keskeinen oikeus?
”Normaalitaiteilijan” etiikka
Toiseutetun ihmisryhmän toiminta näyttämöllä on vierauden äärellä olemista. Mutta kasvattaako pelkästään kehitysvammaisten esiintyjien läsnäolo näyttämöllä ja lähes pelkästään ns. normaalien ihmisten läsnäolo katsomossa niiden välissä ammottavaa kuilua vai kurooko umpeen? Miten oma vammattomuuteni suhtautuu työhöni ja valtapositiooni koreografina ja työryhmän koollekutsujana?
Olen työskennellyt useissa projekteissa ns. normaalin keskiverto ihmisen ulkopuolelle rajattujen ihmisten sekä eläinten ja muun elävän kanssa. Koska itse lukeudun normaaliin, olen valkoinen korkeakoulutettu ”kantasuomalainen” henkilö, sisältyy työhöni kysymys vallasta ja etiikasta. Teostani Cheap Zodiak - uuden tanssin keskuksessa (2018) kritisoitiin paitsi ohuesta kompositiosta, myös tokenismista eli toisten kärsimyksellä itselle meriittien keräämisestä. Teosta työstäessäni työskentelin romanikerjäläisen kanssa ja dokumentoin yhdessä vietettyä aikaa videokuvana ja ääninauhoitteena osaksi teosta. Maksoin romanille hänen taloudellista tilannettaan ajatellen tuntuvan korvauksen työstä ja hänen henkilöllisyytensä pidettiin anonyymina koko prosessin ajan hänen toiveensa mukaisesti. En ollut prosessiin lähtiessäni suunnitellut kerjäläisen kanssa työskentelemistä vaan kohtasimme kadulla, hän pyysi minulta työtä ja minulla oli hyvä tilanne apurahan kanssa. Ymmärrän kritiikin, joka kohdistuu taiteilijan työhön toiseutettujen ihmisten ja ihmisen ulkopuolisen maailman kanssa. Kritiikin voi kohdistaa esimerkiksi toisen kärsimyksen materialisoimiseen taiteeksi, jolloin oletetaan toisen elämän olevan kärsimystä, joka itsessään myös on toiseuttava oletus tai kritiikki voi kohdistua siihen kenen nimiin teos omitaan. Mielestäni kritiikki on paikallaan ja on tärkeää tarkastella vallan dynamiikkaa herkällä otteella. On mahdollista, että oma taiteeni näyttäytyy jollekin epäeettisenä ja hyväksikäyttävänä. Mielestäni on keskeistä kuinka taiteilija positioi itsensä prosessiin ja tuo näkyväksi oman paikkansa ja valtansa suhteessa muihin toimijoihin. Valta ei ole jotain joka voisi kadota olemattomiin. Jokainen suhde elävien olentojen välillä pitää sisällään jonkinlaisia vallan dynamiikkoja, jotka parhaimmillaan ovat joustavassa alati muuttuvassa suhteessa. Lähtökohtaisesti haluan toimia tällä harmaalla ja hankalalla alueella, sillä koen tärkeämpänä yrittää keskittää taiteeni kautta näkyväksi tuleva merkityksellisiin näkymättömissä pysytteleviin yhteiskunnallisiin ilmiöihin ja toimijoihin oman ”menestyksekkään” elämäni sisäisten ristiriitojen sijaan. Vaikka työhöni liittyy epäonnistumisen riski ja joskus jokin saattaa jollekin näyttäytyä vain olemassa olevan järjestyksen ylläpitämisenä, rohkenen kerta toisensa jälkeen yrittää. Se, mitä yritän on rehellinen ja avoin kohtaaminen, kuunteleminen ja välittäjänä toimiminen. Niin kauan kuin jokaisella olennolla ei ole mahdollisuutta ottaa itselleen sitä tilaa, aikaa ja paikkaa, joka hänelle elävänä olentona elämän perusedellytyksenä kuuluisi, haluan yrittää olla edesauttamassa näkyväksi, kuulluksi ja yhteisön silmissä olemassa olevaksi toimijaksi tulemisen prosessia. Välittäjän positio tarkoittaa yritystä ymmärtää toisen tilannetta empaattisesti ja mahdollisimman tarkasti muotoilla sitä teoksen sisällöksi. Koska toista ei voi ymmärtää ilman omaa tulkintaa, täytyy yrittää ymmärtää omaa tulkintaa ja kokemusmaastoa mahdollisimman hyvin.
Oikeudenmukaisuuden tunnon ohella, jonka koen perityksi moottoriksi kaikessa työssäni, luulen että henkilökohtaisesti haluan asettaa itseni aina uudelleen tilanteeseen, jossa minun täytyy muuttaa käsitystäni olemisesta ja yleisesti toteuttamistamme toiminnan rakenteista. Yhteis(ty)ö teoksessa (2016) toisena koreografina toimi äitini koira Luka. Kun kokoustimme tuotantotahon kanssa ja yksi työryhmän jäsenistä makasi pöydän alla, jokin oli jo automaattisesti kallellaan tyypillisen kokousmuodon suhteen. Kvarteton työstämisessä ja koreografian rakentamisessa esiintyjien havainnon muodostamisen, keskittymisen sekä esitykseen suhtautumisen tapa ovat ainutlaatuisia ja asettavat minut uuteen tilanteeseen. Saan tarkistaa ja kirkastaa tapoja, joilla ilmaisen itseäni puheessa, ohjaan liikeharjoitusta ja rakennan teoksen koreografian. Harjoitan omaa vammaisuuttani suhteessa vammaiseksi nimetyn kohtaamiseen.
Tulevissa mietinnöissäni pyrin pohtimaan lisää käsitteistöä, joilla puhua kehitysvammaisuudesta toisin. Tämän kirjoituksen aiheen suhteen käsite vammaisuus tuntui oleelliselta, vaikka sen rinnalle ehdottomasti kaivataankin vähemmän toiseuttavaa sanastoa!
Helsingissä 6.10.2018
Kati Raatikainen
Projektin koollekutsuja ja koreografi